"Katso", 2004.
Kuten tästä päiväkirjasta huomaa, on meikäläisen elämä niin pelkistettyä, ettei sitä juuri ole. Olen vain ikäänkuin lossikuski sakille joka tulee lintukeisarin valtakunnasta tänne toiselle puolelle. Kotona tekee ruokaa, siivoaa harvoin ja tosi huonosti, ja nukkuu. Onhan sitä tietysti siinäkin. Mutta lopputalvesta - ja etenkin Vuonna Jona Ei Tapahdu Mitään - meno on varsin hypnoottista.
Kuvaideoista ei onneksi ole pulaa. Lintuja, kerrostaloja mitälie sähköpääkeskuksia, voimajohtoja, majakoita, puita, kallioita, tyyntä vettä, harmaata taivasta, viemäreitä, patoja/muureja/seiniä ja ties mitä kaikkea muuta hylkytavaraa pukkaa piirrustusten kautta ilmoille jatkuvana virtana. Niitä kuvia, joita maailmassa on jo kuulemma tarpeeksi vielä paljon lisää ja vähän hitaasti.
Kaiken lisäksi jotain tapahtuu siinä virrassa. Verkalleen, mutta kuitenkin. Muutosta. Kehitystä. Ehkä askelia kohti taantumusta. Kaiken tämän tylsyyden keskellä joka tapauksessa jännittää, mikä se on se seuraavan seuraavan kuvan jälkeen kymmenentenä tuleva maalaus tai tyylillinen vaihe. Ja sitä seuraava.
"Silta", 26. joulukuuta 2004.
Harottavia asioita miksi:stä:
Tunne, tunnelma. Nostalgia. Nostalgian kaltainen tunne, mikä? Kun ajaa keväällä jonkun mukavan näköisen talon ohi pyörällä ja katsoo pihaan, "muistelee" sitä lapsuutta jonka vietti siinä talossa niiden ystävien ja sukulaisten kanssa joita ei koskaan ollut siinä hahmossa joka ei koskaan ollut. Tai pohjois-karjalalainen lossi jonka kopissa istui monta vuotta, ja näki kaikenlaista. Paitsi ettei istunut. Eikä nähnyt. Majakanvartija joka ei ollut. Kuin uni. Osa toivoo että olisi ollut toisenlainen elämä, osa taas nimenomaan ei toivo. Niiden osien välissä on hämärä käytävä, josta lintuperhe löytää vihdoinkin ulos.
Niinpä niin. Pitäisiköhän keittää kahvit?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti